Anthropology, Minä & Minuus

Post-Achievement Depression

I worked on the application process for my studies in Denmark for the past year or so. I’ve googled more than I should’ve, powered through IELTS while suffering from the emotional pain of a break up & even translated the course descriptions of my BA by myself with little information available from my department. I re-designed my CV & modified – and re-modified – my Statement of Purpose at least a dozen times when aching with love and life before finally submitting 5 applications into the University of Copenhagen & University of Aarhus.

And never did I feel confident about the applications.

The past months since the deadlines I had spent my days not only dreaming about the “what ifs” but also preparing for a disappointment of my life. That the first thing in my life so far that I can honestly say I’ve worked on, hoped for and dreamed of for myself, by myself would backfire and I’d have to face myself as a failure.

And suddenly, this Monday it was all over.
I was not only offered admission to complete a MA in Anthropology of Education and Globalisation in the University of Aarhus but also for MsC in Anthropology in the University of Copenhagen – within the best department of anthropology in Scandinavia I never actually believed I could get into.

So now the dream is here. All the work is done. My life is amazing. And I lay on my bed, feeling overwhelmingly sad dwelling in post-achievement depression – equally excited and scared of all the good in my life that my mind tells me must be temporary or just awaiting me to mess it all up. As if I was not worthy of being happy or all of this was due to a mistake or chance completely independent of my choices, actions or work.

Weird how the minds work, huh?

That I have to now cry my eyes out because my life is so amazing. That I have to let go of the need for others’ validation on my choices or on me being worthy of all this good and accept the offered admission in to the University of Copenhagen.
– That I need to be horrified of being happy in order to be happy.


FI | Vuosi. Niin kauan haudoin tätä Tanskan hakemusprosessia. Keräsin papereita, googletin parhaita linkkivinkkejä motivaatiokirjeen kirjoittamiseen, suoritin IELTSin puolivaloilla parisuhteen päättymisestä rikkinäisenä & jopa käänsin itse kurssikuvaukseni englanniksi. Kirjoitin CV:ni ja motivaatiokirjeeni puhtaaksi yhä uudelleen pahimmassa elämäntuskassa, elätellen toivoa siitä että yksi viidestä hakemuksestani menisi läpi. 

Ja maanantaina koko prosessi oli yhtäkkiä ohi, kun minulle tarjottiin Aarhusin Yliopistopaikan ohella opiskelu paikkaa Skandinavian johtavalta antropologian laitokselta Kööpenhaminan Yliopistosta – juuri sieltä, johon en koskaan ajatellut pisteideni, motivaationi tai minuuteni riittävän. 

Unelma on nyt tässä. Onnellinen elämä on nyt tässä. Kaikki, mitä olen toivonut on nyt tässä. 
Ja minä makaan sängylläni itkuisena saavutuksen jälkeisessä masennuksessa velloen – yhtälailla innoissani ja peloissani tästä kaikesta, mitä mieleni väittää väliaikaiseksi tai virheeksi. Ikäänkuin en olisikaan tämän kaiken hyvän arvoinen ja olisin päätynyt tähän elämäntilanteeseen sattuman enkä omien valintojeni avulla. 

Näin omituisesti se mieli sitten kai toimii.

Että saavuttaakseni unelmani, minun on laitettava itsestäni enemmän likoon kuin uskaltaisin.  Että ottaakseni vastaan tuo Köpiksen Yliopiston paikka, minun on itse kerrottava itselleni, että ansaitsen olla onnellinen.  Että ollakseni onnellinen, minun on oltava siitä hieman kauhuissani.

Share this if you like it!

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *