Minä & Minuus

This is how I feel about moving

Istun juuri-ja-juuri pedatulla sängyllä talvitakissa palellen ja on kesäkuu. Oven karmeilla roikkuu väärinpäin pestyjä pyykkejä, vaatekaapin vetimessä kirpparilta neljällä eurolla mukaan napattu jättimäinen puuvillapaita – ainoastaan hoikentavissa, käytännöllisissä ja kuolettavan tylsissä harmaan ja mustan sävyissä. Nurkassa tyhjyyttään huutavat keoksi kasatut tuolit ja keltainen pöytävalaisin, johon ei ole syttynyt valo sitten maaliskuun.

Kaikki väripilkut tässä huushollissa on haudattu kahteen puuilon pahvilaatikkoon. Kaikki muistot on suljettu yhteen Clash Ohlosin kartonkivankilaan.

Muutan nyt elämäni kymmenennen kerran. Teen viidennen loppusiivouksen. Mutta ensimmäistä kertaa iloitsen ja itken helpotuksesta luopuessani.

Neljä vuotta tässä kaupungissa, tässä elämässä hukkuu tavara kerrallaan myytävien tavaroiden keskuuteen. Ensimmäinen vuosi epävarmuuden keskiössä ja se kirjakaappi, jonka löysin Joutsan kirpputorilta ensimmäiseen omaan asuntoni; toisen vuoden eksistentiaalikriisi ja se mekko, jonka ostin löytääkseni itsevarmuutta kandivaiheessa kompuroidessani; kolmannen vuoden henkinen kasvupyrähdys ja se kirja, jolla ex-poikaystävä yritti pelastaa hukkuvan parisuhteen; neljännen vuoden onnellinen odotus ja ne kaikki lahja-astiat, josta en uskaltanut aiemmin luopua.

Pian jäljelle jäävät vain tunteikkaat päiväkirjamerkinnät, nostalginen kasa kirjoja sekä muutama hykerryttävä muistoesine. Ja minä. Tällaisena vain. Kaikissa hoikentavissa, käytännöllisissä ja kuolettavan tylsissä harmaan sekä mustan sävyissä, talvitakissa & ripsiväriini tahriintuneena luopumisen tuskasta hymyillen.

Ironistahan tämä tosin on – että ollakseni valmis luopumaan viimeisistä vuosista, minun piti ensin elää ne loppuun.


EN | I sit on my bed in my winter coat. And its June. Apparently. 
I dry my clothes, the most convenient, boring and grey of them on my door frames. They are supposed to make me look good effortlessly. Apparently. 

And I am moving. That is what the empty furniture piled in the corner keep on shouting at me. As do the boxes that hide half of my memories and happy colors in them. That I am leaving, finally, little by little, bit by bit – but this time around I am not coming back. Hopefully. 

I am suddenly overjoyed to pack up the four years in this city one thing at a time behind the label “to sell”. The book my ex tried to save our sinking relationship with; the dress I bought to find confidence while struggling with my Bachelor’s Thesis and life; the scarves, blankets and jackets I wrapped myself in trying to keep the cold world outside my soul – goodbye.

Instead, I take with me hundreds and hundreds of pages of random encounters, laughter and sorrow within my diary pages, the books that I lived in from time to time and a handful of memorabilia handpicked along the road that led me here.  And me. As I am today. As I grew up to be. With boring grey clothing, wearing my winter jacket in June and smiling my mascara off on the thought of letting go. 

And the irony is, I would be not ready to leave the past years be if I had not lived to the end first. 

Share this if you like it!

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *