General, Minä & Minuus, Thinking of Life

It’s Summer. And I am single.

Ei heilaa helluntaina, ei heilaa koko kesänä – tai ainakaan juhannuksena. Ei edes unikuvaa tulevasta puolisosta ja kuivuneita kukintoja pörröisissä suortuvissa aamukahvilla, saati liian tiukalla tanssiotteella taivutettuja valsseja yöttömän yön tansseissa. Ja parisängyssä voi nukkua poikittain tai aamulla herätä Australianpaimenkoiran limaiseen poskisuudelmaan.

Sinkkukesä – ihanaa vai kamalaa?
Siinäpä vasta kysymys.

Kun ympärillä kulkee ihmisiä parimuodostelmissa ja Instagram täyttyy sormustetuista nimettömistä, väistämättä tuntee olonsa vailinaiseksi – mutta vanhoja seurusteluaikojen päiväkirjoja iltamyöhään lueskellessaan ja itsenäisiä reissusuunnittelmia ensivuosille suunnitellessaan huomaa huokaisevansa helpotuksesta, kun vierestä ei löydykään kädenlämmittäjää.

Kuitenkin tiivisti seuraan jokaista oman ikäluokkani jätkää, joka työpäivän aikana osuu S-marketin hevi-osaston läheisyyteen – aina aulan valloittavista sähkösopimusmyyjistä stadilaisiin mökkiläisiin – ja olen ystävääni mukaillen valmis rakastumaan jokaiseen hymyyn.

Sinkkukesä. Ensimmäinen sitten ikävuoden 20. Kai tämä on sitten ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa, vapauttavaa ja vangitsevaa. Olen iloinen ollessani sielultani sekä tunteiltani vapaa, mutta toisaalta surullinen ollessani vailla; olen samanaikaisesti yhtä toiveikas heilasta heinäkuuksi kuin yksinäisistä yöuinneista.

Ja niin hiljalleen olen oppinut voimallisimpina päivinäni tanssimaan yksin keittiön keskilattialla ja laskemaan yksin päiviä omaan onnellisesti yksinäiseen lähtööni meren tuolle puolen. Samoin kaihosimpina iltoinani uppoudun haavekuviin, jossa sinkkukesää seuraa seikkailusyksy, toiveiden talvi & lopulta rakkaudesta kukoistava kevät.

Sillä, mitäpä pahaa on haaveilussa, kun on kerrankin onnellisesti irrallaan? Tai rakkaustoiveista, kun on taas kasvanut hetken omassa yksinäisyydessään?

Vaikka en kyllä pistäisi pahakseni yhtä upottavaa, hesalaista hymyä. Sellaista joka veisi edes pariksi viikoksi jalat alta.


EN | Summer. And I am single. No one to hold on to, or enjoy the Midsummer breeze with. Not even a crush, someone to dream on or look forward to. Only me and my bed – and an Australian Shepherd kissing me goodnight.

I just cannot decide if it makes me happy or sad.

I scroll through the engaged couples on Instagram with a heavy heart. I sigh with longing when I see an old couple stopping for ice cream in the shade. And I do eye on all the guys passing by my berry counter at work, all ready to fall in love with a smile. 

But I do enjoy all the plans I make for me and only me, and sigh in relief when reading my old diary entries from my past relationships. I am happier than ever when listening to the sound of waves all alone in the lake early morning. 

Summer. And I am single. For the first time since I was 20. And its amazing, terrible and just ok – to be available, free and capable but also in the need of love, attachment and a few nervous giggles. That I am equally wishful of finding a lover in July and leaving this country on my own, alone in August. 

So slowly I am becoming more and more comfortable with both the the evenings filled with a longing for love and days filled with independent strive. Perhaps due to the comfort in knowing that this summer is being followed by an autumn filled with adventures, a winter with fulfilled dreams & hopefully a spring with limitless love – knowing that I’ve been alone long enough to be together, grown without enough to bloom with. 

And I know I don’t need anyone. But I do know that I want that someone special. Tomorrow, next week, August or next November – frankly I don’t mind when, just as long as the smile I fall for is the right one.

Share this if you like it!

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *