General, Minä & Minuus, Thinking of Life

First days in a new school, you know how they are like. All eyeing each other, trying to figure out who are the friends (and who the foes) based on first appearances. All eager to prove themselves, all  equally determined to fake it ’till they make it – what ever that it is, confidence or talent.

My last first day was 9 months ago, with a dozen other to-be-photographers. Also, if my memory serves me right, a plenty of half-disguised glances, awkward introductions and silence that spoke volumes.
And, me making sort of a fool of myself.

What are our names? What did we do before enrolling into the school? What kind of photography are we into? What do we still need to learn? – All the basic questions were covered on multiple occasions. And I managed to answer rather successfully to all of them but one: “What you find hard and you came to school to learn how to do?”

“Well, to be honest, I feel like I don’t need school to wrap my head around the gadgets and the widgets. I can do that by myself if I set my mind to it. But I lack in confidence. I don’t work well under pressure. That is something I hope to take away with me from this education.”

Spontaneous laughter echoed in the studio. Someone next to me commented that I might have chosen the wrong profession. Someone else continued that pressure sort of comes with the job. I tried to laugh along, completely missing my own punchline.

And here I am, still trying to get the joke. Still underperforming while carrying a glance on my back, still oh-so-easily overwhelmed under high demands. Still being the same person I was 9 months ago, but with enough confidence to command the situation and not let the situation command me – no matter the situation.

But please do not get me wrong here, this is in no way a result of my education. This achievement, it is all bloody mine. I rolled up my sleeves after those first day and decided to improve myself by myself. I took on projects I was scared to get into, felt like I was in no way good enough for and grinned through all the occasions I felt like crying behind the camera for not knowing what to do – and I succeeded.

I’ve learnt that I have the power to choose the amount and quality of pressure I want to be under – and no matter what I choose it makes me no less skilled or capable as a photographer, an anthropologist or a person.

Since, c’mon, insecurity is not a handicap, it’s a trait.


FIN | Ensimmäiset koulupäivät. You know. Silmäillään toisia salaa kun räplätään kännykkää, lähetetään pari paniikkiviestiä ryhmächättiin ja yritetään osoittaa oma olemassaolo oikeille ihmisille – niille, joilla lienee ensisilmäyksen perusteella eniten sosiaalista pääomaa.

Hymyillään ja pullotetaan rintarangasta säteilevä tärinä kätkemällä kädet taskuihin tai toistensa lomaan. Tai kuten minä 9 kuukautta sitten, käärimällä käsivarret polvien yli. 

Ja ne kyselykierrokset, ne jäivät mieleen tälläkin kertaa. Mikä nimesi olikaan; miten se kirjoitettiinkaan; miksi haluat valokuvaajaksi; mitä oletkaan opiskellut aiemmin? Kaikista näistä selvisin suhteellisella kunnialla (tavattuani etunimeni sekä antropologian muutamaan otteeseen), paitsi siitä vihoviimeiseksi jätetystä kompastuskivestä:
“Mikä asia valokuvauksessa tuottaa sinulle hankaluuksia ja mitä toivoisit oppivasi tässä koulutuksessa?”

Olisin voinut mutista pari sanaa salamasta ja valonhallinnasta, tai kuvanmuokkauksesta. Tai edes olla vähän vähemmän rehellinen, tai enemmän häveliäs.  Mutta sen sijaan olin vilpitön, ja ilmeisen naiivi.

“No suoraan sanottuna luulen, että oppisin valokuvausteknologiat ja oikeat tekniikat tämän koulutuksen ulkopuolellakin, jos siihen paneutuisin. Mutta itsevarmuus, sitä puuttuu. Menen helposti paniikkiin paineen alla, ja stressaannun hektisistä aikatauluista. Että sitä sellaista varmuutta jos löytäisin täältä, se tulisi tarpeeseen.”

Naurunremakka kaikui koulun studiolla. Joku kommentoi, että lienen lähtenyt väärälle alalle. Toinen taisi jatkaa, että paineet ovat kyllä kiinteä osa valokuvaajan ammattia. Tapailin huvittunutta ilmettä, jääden hämmentyneenä etsimään  lauseideni keskeltä sitä varsinaista vitsiä. 

Vieläkään en ole sitä löytänyt.

Edelleen  ahdistun tarkkailun alla ja stressaannun kovien  odotusten keskellä.  En kestä epäselvyyttä ja tarvitsen oman aikani asioiden prosessoimiseen. Ja kutsun itseäni yhä useammin valokuvaajaksi. Olenhan, yhä edelleen, sama ihminen kuin 9 kuukautta aiemmin – vaikkakin kykenevämpi ottamaan haltuun tilanteen kuin tilanteen.

Mutta siinä taas ei ole kyse millään muotoa tästä toistaiseksi keskeytyneestä koulutuksesta tai valokuvaustaitojeni kehittymisestä.  

Tämän uudelleen löytämäni itsevarmuuden eteen olen tehnyt itse töitä itseni kanssa; ottanut vastaan mahdottomilta tuntuvia projekteja ja hymyillyt hampaita kiristellen, kun kameran etsimeen on tehnyt lähinnä mieli itkeä.  Jokaisesta epäonnistumisesta olen yhä uudelleen ponnistanut uuteen onnistumiseen.

Näin olen viimein oppinut voivani itse päättää, millaisen paineen alla haluan elää – ja mikä vielä tärkeämpää, ettei päätökseni ole missään yhteydessä valokuvaustaitojeni, antropologiluonteeni tai minuuteni kanssa.  Minä en ole huono valokuvaaja, väärällä alalla tai muutoksen tarpeessa, jos heikkouteni on epävarmuuteni.  

Sillä – itseasiassa ja jos rehellisiä ollaan – olen mieluummin itseni suhteen alituiseen epäileväinen kuin loputtoman luottavainen.  Mikään ei nimittäin liene yhtä paha ansa purkaa kuin valheellinen itseluottamus.

Share this if you like it!